Tykkylumipuita, seikkailumieltä ja avaraa järvenselkää – kyllä ei ihminen talvipäiväänsä muuta tarvitse.
Kolin kansallispuisto on monelle tuttu kesäkohteena, mutta Pielisen rannalla kohoavat vaaramaisemat tarjoavat elämyksiä luontoliikkujalle talvellakin. Valaistuja latuja Kolin alueella on 25 kilometriä, ja ne kulkevat vaihtelevissa maastoissa Koli Freetimelta Loma-Kolille. Näiden lisäksi hiihtäjiä hemmotellaan Pielisen jäälle tehtävillä jääladuilla, joita myöten pääsee hiihtämään suoraan postikorttimaisemiin. Toisaalta vanha korpiseikkailijoiden sananlasku kuuluu: ”vapaa on vain umpihanki”, ja tätä vapautta on mahdollista Kolilla toteuttaa sydämensä kyllyydestä.
Tykkylumen peittämät vaaranhuiput
Koli on Suomen eteläisin paikka, jossa voi ihailla tykkylumen peittämiä vaaranhuippuja. Maastoon jalkautuva kuitenkin huomaan nopeasti, että korkealle päästäkseen vaaditaan kunnon lisäksi reipasta urheilumieltä. Kolin vaaraharjanteet kun eivät tunnu olevan hetkeäkään paikallaan, vaan siinä missä jyrkkä rinne syöksyy alas, alkaa jo uusi mäki. Metsäretkelle on syytä varata mukaan perinteiset lumikengät tai liukulumikengät, joita saa myös vuokrattua kätevästi esimerkiksi Seikkailuyhtiö Vaarasta tai Koli Activelta. Kolin huippujen kierroksella pärjää tallatuilla poluilla hyvillä talvikengilläkin, mutta jos jalka lipsahtaa ohi polusta, uppoaa lumeen vähintään polvea myöten. Jos maastot eivät ole tuttuja, kannattaa Kolin talviseikkailu ja maastoon tutustuminen aloittaa merkityistä kohteista, jotka ovat helppokulkuisia ja soveltuvat aloittelijallekin.
Itse suosin talviretkeilyssä liukulumikenkää perinteisen lumikengän sijaan. Liukulumikenkä soveltuu kokemukseni mukaan erittäin hyvin Suomen korpiin, missä maasto on vaihteleva ja samalle retkelle sattuu niin avaraa suota kuin kivistä ylämäkeä. Liukulumikenkä on leveä mutta lyhyt karvapohjainen suksi, jossa on lähes kaikkiin kenkiin sopiva side. Kulku on vaivattomampaa ja nopeampaa kuin perinteisellä lumikengällä, sillä liukulumikengällä askel on liukuva, kuten suksessa. Toisaalta lyhyytensä ansiosta se on perinteistä metsäsuksea näppärämpi ojitettuun metsään, louhikkoon, näreikköön ja tureikkoon, joita on väkisinkin edessä, kun perinteiseen Itä – Suomalaiseen maastoon jalkautuu. Liukulumikenkä soveltuu erittäin hyvin mäkisempäänkin maastoon, sillä karvapohjan ansiosta pito riittää jyrkässäkin rinteessä. Lisäksi liukulumikengillä pystyy ikään kuin laskettelemaan loivaa rinnettä alas. Aloittelijan kannattaa olla kuitenkin tarkka, mistä laskee. Liukulumikenkä ei ole ohjattavuudeltaan läheskään niin ketterä kuin laskettelusuksi, joten ohjausta ja jarruttelua kannattaa harjoitella. Jämäkkä kenkä auttaa ohjauksessa laskuissa, kun suksen reunaa saa painettua paremmin oikeaan suuntaan.
Yksi upeimmista liukulumikenkäilyyn soveltuvista kohteista on Räsävaaran huippu ja siellä kohoava näkötorni. Torni on suosittu kesäkohde, mutta talvella tykkylumen peittämä hiljainen kuusikko on täynnä omaa tunnelmaansa. Tornin lähellä olevalle parakkipaikalle vievää tietä aurataan talvisinkin. Lähdin Räsävaaralle heti aamusta. Toiveena oli saada ihastella päivän valkenemista huipulta, mutta viikon jatkunut kostea keli oli verhonnut Räsävaaran sankan sumun sisälle. Lähdin autolta liukulumikengät jalassa hiihtelemään aukean poikki loivasti ylöspäin kohti huippua. Tornille vievä suora polku on todella jyrkkä ja haastavanousuinen kesälläkin, joten varsinkin suksilla suosittelen kiertämään jyrkimmän nousun. Kirkkaalla säällä yhä ylemmäs noustessa silmien edessä aukeaa avarat näkymät Pielisen molempiin suuntiin: Paalasmaa vasemmalla, Kolin huippu ja Vuonislahti oikealla. Tällä kertaa retkeilijän ympärille levittäytyi sankka sumuverho, jonka läpi hiljainen kuusimetsä häilyi aavemaisesti. Metsään tultaessa sumu kietoutui ympärille, ja oli vaikea kuvitella, että jyrkänteen reunalla silmien edessä on joskus avautunut kymmenien kilometrien matkalta maisemaa. Toisaalta sumuinen tykkylumimetsä tuntui satumaiselta; aivan kuin hiihtäisi unenomaisessa maassa, jossa ympärillä on vain sinertävää ja valkoista. Puiden suojassa äänet kaikkosivat, ja aukealla tuntunut vaakasuora tuuli jäi pyörimään metsän ympärille pääsemättä sisälle asti.
Räsävaaran kävijälle näkötorniin kiipeäminen on yleensä retken kohokohta. Talvella kiipeämistä kannattaa harkita omien taitojen mukaan, vaikka jäljistä päätellen torni on talvikaudellakin ahkerassa käytössä. Toisaalta tällä retkellä sumun näki varmasti yhtä hyvin maasta käsin kuin korkeuksista, joten en uskaltanut lähteä kokeilemaan ensimmäistä tasannetta korkeammalle.
Tarhapuron louhikkoinen kallioseinämä talvella
Räsävaaralta matka jatkui Kolin Rantatien varteen ja kohti Tarhapuroa. Tarhapuro on louhikkoinen kallioseinämä Mäkrävaaran alapuolella. Kallioseinämää alas solisee kesäisin vesiputous, talvella paikalle muodostuu jäinen seinämä. Jätin auton Likolahden p-paikalle ajatuksena hiihtää noin vajaan kilometrin matka metsän halki seinämälle. Reitti on osa Kolin merkittyjä retkeilyreittejä, mutta talvella lumi peittää suurenosan merkeistä. Tarhapuro kuuluu ilmeisesti suosituimpiin reitteihin, sillä kinosten keskellä kulki selvästi vanha tallattu polkupohja, joka erottui uuden lumen alta. Koska luotan kanssakulkijoihin, oletin polun edellisillä käyttäjillä olleen sama päämäärä kuin itselläni. Liukulumikengät alle ja metsään. Jo muutaman kymmenen metrin päässä tiestä metsä sulkee kaikki äänet ulkopuolelle ja ottaa retkeilijän pehmoiseen halaukseen. Kun huurteisten honkien väliin pysähtyy, oman vinkuvan hengityksen lisäksi ei kuule juuri mitään. Metsänpohja on tiheää, ja äkkiä tuntuu kuin puut tulisivat aivan liki. Valkeana jatkuva metsä sekoittaa suuntavaiston helposti, kun puiden välistä ei pilkistele taivaanrantaa tai muuta suunnistusta helpottavaa. Tutuhkolla reitillä on oikeastaan hauska kulkea ilman, että määränpää siintää edessä. On luotettava polun tehneeseen, että hän on tuntenut tien. Ja toisaalta, on luotettava itseensä ja omiin jälkiin että pääsee takaisin.
Matka Tarhapurolle on mennessä loivaa nousua. Perillä polku laskee mäntykankaalta kuusien lomaan suoraan kalliolohkareiden juurelle. Edessä nousee jylhä kalliorinne, jossa keväisin solisee sulamisvedet vuolaana virtana. Näin sydäntalvella oli kasvillisuuden peittämien lumimassojen alta kuitenkin vaikea hahmottaa, että edessä on edes koko seinämää. Ilmeisesti kuvissa hehkuvat jääputouksetkin ovat alkutalven ja kevään tuotoksia, jotka näin tammikuussa ovat visusti puolimetrisen hangen peittämiä. Näkymät eivät siis ole aivan niin jylhiä mitä odotin, pikemminkin pehmeän untuvaisia. Tärkeintä on kuitenkin matka – että sai vähän ”hiihellä”. Kun hengitys tasaantuu ja on aivan hiljaa, kuuluu metsästä vienoa linnunlaulua.
Metsistä laskeudutaan Kolin rannoille. Kävin kesällä melomassa packraftilla Pielisellä ja telttailin Kolin edustalla olevissa Hiekkasaarissa. Jo sillon haaveilin hiihtoretkestä saarille, Merilänrantaan päästyäni täytyi suunnitelmaan kuitenkin tehdä muutosta. Pielinen on valtava järvi, jonka selkä on avarimmillaan Kolin kohdalla. Tästä syystä tuuli nousee helposti navakaksi, jalkarätin kokoisia lumihiutaleita tulee vaakasuoraan vastatuuleen. Vaikka eräseikkailija olenkin, arvioin, että tällä kelillä järvenselälle ei taida olla asiaa. Lisäksi viikon jatkunut vesikeli oli nostanut jäälle niin paljon vettä, että olisin todennäköisesti tarvinnut tällekin retkelle packraftin mukaan liukulumikenkien sijaan. Vaikka saarien vieressä kulkevan jäätien teko oli jo hyvällä mallilla, saarien välissä on kuitenkin virtauspaikkoja, joissa lumen alla saattaa olla sulaa. Kannattaakin harkita jäälle menoa tarkkaan, mikäli jääladut eivät ole vielä avoinna – apua arviointiin saa esimerkiksi Kolin luontokeskukselta.
Mieli kuitenkin teki hiihdellä vielä avarissa maisemissa, joten päätin lähteä kiertelemään rantoja myöten Kolin edustaa. Hurautin Likolahden nuotiopaikan edustalta jäälle ja siitä kohti Kolin satamaa. Keskellä tasaista valkeutta hiihdellessä fiilis on yhtä satumainen kuin kesällä kelluessa keskellä sinistä järvenselkää. Suoraan vierestä nousevat Kolin vaarat valko-mustana seinämänä ylöspäin huippujen kadotessa matalalla roikkuvien pilvien sisään. Edessä siintävät Loma-Kolin huiput taas hehkuivat tumman sinisinä taivaanrannassa. Vaikka sydäntalven harmaus ja lumisateiset kelit sattuivatkin juuri eräseikkailupäiville, jättää Koli aina lähtemättömän vaikutuksen.
Talviretkeily tipit Kolille:
- Ukko-Koli. Kyllä ei voi käydä Kolilla ilman, että kiipeää huipulle. Huippujen kierros on sen verran suosittu, että eniten kuljetuilla poluilla pärjää ilman lumikenkiä. Heti polun vieressä saattaa kulkija kuitenkin hulahtaa hankeen nivusia myöten. Huipulta avautuva maiseman on kaikille tuttu, mutta joka kerta erilainen.
- Hiihdä! Paikkaan pääsee syvälle kiinni vasta, kun on saanut valutettua hikeä ja kyyneleitä pitkin mäkiä. Hiihdä jäälatuja pitkin, hiihdä saareen, hiihdä valaistua latua myöten huipulle, hiihdä umpihangessa näreiköiden halki ja siitä hiihtäen Kolin diskon tanssilattialle. Pääasia on, että hiihdät.
- Tulistele. Koli on täynnä laavuja, kotia ja nuotiopaikkoja, joihin pääsee helposti myös talvella. Pielisen rannoilta löytyy esimerkiksi Likolahden ja Rykiniemen nuotiopaikat, samoin saarista Hiekkasaarista, Pieni- ja Iso-Korpista sekä Laitosaaresta. Maastossa Räsävaaran laavu ja Ursan kota ovat lähellä autotietä ja helposti saavutettavissa, Ikolanaho Mäkrävaaran kainalossa vaatii vähän lumikenkäilyä, mutta palkitsee kulkijan. Maisemabongareille ehdoton käyntipaikka on Napakallion laavu, jonne pääsee valaistua latua pitkin. Ota retkieväs ruokatermariin mukaan, niin saat hetkessä lämmintä lounasta vaikka kannon nokassa istuessa.
- Laskettele. Ukko-Kolin rinteet ovat maisemiltaan aivan omaa luokkaansa. Kannustusjoukot voivat suunnata hiihtohissillä ylös hotellin kahvilaan kaakaolle.
- Avantoui. Koli Freetimelta löydät yleiset sauna – ja avantouintivuorot joulukuusta huhtikuuhun aina torstaisin ja lauantaisin.
- Syö. Kolilta löytyy monipuolista ravintoa hengelle ja ruumiille. Kolin Satamaravintola ja Kolin Ryynänen täyttävät vaativammankin kulinaristin makunystyröiden vaatimukset. Kolin kauppaa vastapäätä löytyy mainio Kahvila lentävä Luuta, josta saa myös lounasta tai ostettua mukaan retkieväitä. Hotellin Grill it! – ravintolassa annoksen ja kahvipullan kaupanpäälle tulee muikeat maisemat.
Teksti ja kuvat: Taru Korhonen